keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Päästätkö irti kun oon huono jaksamaan?



Ajatteli kirjoitella mietteitä Auringon toipumisesta. Auringoltahan leikattiin linssiluksaatio molemmista silmistä marraskuussa. Toipumisessa on ollut mutkia matkassa, kun jokin tikki oli löysynyt ja vaati uuden nukutuksen. Silmäpaineet ovat myös olleet liian korkeat ja se onkin ollut huolestuttavaa. Nyt silmäpaineet on kurissa, mutta niitä seuraillaan tarkasti. Lääkityshän jatkuu koko elämän..

Suurin ongelma toipumisessa on ollut Auringon mieliala. Leikkauksen jälkeen neiti on ollut masentunut ja kadotti hetkeksi elämänilonsa kokonaan. Ennen niin iloinen ja energinen koira makasi nyt vaan sohvalla. Mikään ei innostanut, ei leikkiminen, ei ulkoilu..ei mikään.
Myös tutut asiat alkoivat olla pelottavia, mikä ei olekkaan ihme, kun näkö huonontui niin paljon.
Kotona ja takapihalla Aurinko on rento, mutta muualla siitä tulee jännittynyt. Lenkeillä se seuraa tiivisti jalkojen takana ja vinkuu. Joskus se repäisee ja ottaa juoksuspurtin, mutta yleisesti jännittyneisyys vei voiton.
Myös leikkiminen Femman kanssa loppui hetkeksi kokonaan. Femma ei ymmärtänyt kaverinsa haluttomuutta ja Aurinko taas varoi ja suojeli silmiään rajulta Femmalta. Femma turhautui kaverinsa makoilemiseen ja tässä jouduttiin tekemään työtä, Femma kun purki turhautumistaan Aurinkoon...

Itse yhtenä iltana pääsi itku, kun ajattelin, että tuleeko Auringosta enään koskaan se sama Aurinko?
Löytääkö se ikinä sen elämänilon, minkä se kadoitti?

Nyt alkaa näkyä valoa tunnelin päässä. Aurinko on nykyään hieman pirteämpi.
Ei se vieläkään ole se sama vanha Aurinko kun aikaisemmin, mutta kuukaudessa on tapahtunut selkeä edistys.
Aurinko leikkii jo Femman kanssa jonkin verran sisällä (ulkona jännittää vielä) ja joskus tyttöjen leikki on ihan samanlaista kuin ennen leikkausta. Sillon Aurinko vaikuttaa onnelliselta ja omalta itseltään. Mikään ei tuota samanlaista onnea, kun nähdä pienen koiran häntä heilumassa, edes hetken.

Yhtenä lenkkipäivänä Aurinko (joka ennen mieluummin kyyhötti jaloissa itkemässä), karkasi ihana dalmiksen perään. Aurinko ei ole koskaan tehnyt niin ja nyt se lähti tuon ihanan uroksen perään vapaana ollessaan ja ei tullut takaisin vaikka kuinka huusin.
Tämä ei saanut minua hermostumaan, koska on ihana nähdä, että neiti löysi vähän sitä omaa tahtoaan. Kunhan tämä miesten perään karkailu ei ala tulla tavaksi;)

En tiedä, että kuinka paljon Aurinko vielä kehittyy, mutta jotenkin pieni epäilys kalvaa sisimpääni..Uskon, ettei Auringosta tule koskaan samanlainen, mitä se oli ennen.
Jokin tulee ehkä aina puuttumaan, mutta silti tuo koira on painonsa arvosta kultaa. Se on vaan niin tärkeä minulle ja koko perheelle. Viis siitä, että sen kanssa ei ikinä voi harrastaa agilityä, viis siitä, että se ei ole ehkä koskaan samanlainen kuin ennnen...Se on kuitenkin Aurinko, meidän oma pikku Aurinko, jolla on aina paikka sydämmessäni.

Voihan olla, että tuo sinnikäs pieni otus yllättää. Innolla odotetaan, että mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Auringon kuulumisia löytyy jatkossakin blogissa:)

2 kommenttia:

  1. Paljon tsemppiä toipumiseen! Voin kuvitella sun fiiliksiä. Täällä kaikki peukut pystyssä, että Aurinko vielä toipuu entiselleen. Kaverin parsonilta on myös leikattu silmät linssiluksaation takia ja agility jäi sitten pikkuhiljaa pois, kun Veera ei enää ihan täysin nähnyt esteitä, rimoja putosi. Toki luonnonvalossa näkö on parempi, kun hallissa keinovalossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempistä!:) Toivotaan, että neiti tosta piristyy..
      Tuntuu olevan aika yleistä näillä pienehkököillä terriereillä tää linssiluksaatio, ikävä kyllä:(

      Poista

Kiitos kommentistasi!